joo, mä tiedän. ei mulla edes ole täällä yhtään lukijaa, mutta silti mä häpeän päivitysteni yhtäkkisiä taukoja. en ees tiedä miksi mä aina yritän uudelleen ja uudelleen kun en kuitenkaan koskaan kirjoita kunnolla blogia. ehkä suurin ongelma on se että postaukset tuntuvat niin tylsiltä sahanpurun jauhannalta, etten itsekään jaksa niitä lukea saati sitten julkaista kirjoitettuani. syy siihen on etten saa lisättyä kuvia kuin netistä, koska tämä läppäri on vuodelta nakki ja muusi ja niiden kivat vihannekset, eli jostain 90 luvun puolelta väliltä? en nyt ole ihan varma, mutta kaikkea nähnyt se on ja yksi mihin se ei pysty on kuvien lataus arkistoihin. kolmekymmentä kuvaa järkkäristä, kolme tuntia. ah, se vaan ei ole sen arvoista.
tällä postauksella oli jokin syykin ! hmmm. ainiin oliskohan se ollut se mitä mä jäin tässä pohtimaan itku kurkussa. ne jotka katsoo dr whota, silmänisku teille ja ne jotka ei, ihan sama. itse katson nykyään vain nauhalta Tennantin tohtorijaksoja, ja mieluiten niitä missä Billie Piper on vielä mukana.. jotenkin ei yhtään iskenyt se mikälie tummaihoinen nainen tai muutkaan. eikä ainakaan se smithin näyttelemä dr who. hyh.
tuossa justiin siis kahtoin sen jakson jossa piperin billie, eli rose nähdään viimesen kerran. se jossa se katoaa sinne rinnakkaisulottuvuuteen ja tohtori ei kerkiä sanoa sille rakastavansa sitä ennen kuin viimeinen repeämä sulkeutuu. siinä piper on täynnä näyttelijäntaitoa. mä itken joka kerta kun rose itkee. mulla ei ole hajuakaan miten joku voi itkeä niin ruman näköisesti miljoonien katsojien edessä, mutta piper pystyi siihen ja se on paras tunnenäyttelysuoritus jonka olen koskaan nähnyt. se ei todellakaan ole mitään romanttista nyyhkytystä, vaan se on levinneitä meikkejä ja turvonneita silmäluomia ja vapisevia huulia ja kiljumista. ♥
toisaalta itse suruhan ei ole kaunista katseltavaa. itse tiedän kun olen kokenut niin monen laista erilaista surua pienessä ajassa elämääni. pettymykset ja menetykset tuottavat surua joka kestää jonkin aikaa, luottamuksen menetys tuottaa surua joka sattuu syvälle sydämeen, kipu tuottaa surua joka häpäisee mieltä sisältäpäin ja tekee itsestään syyllisen.
tässä nyt vähään aikaan en ole oikein tehnyt mitään. vähän puuttuu suunta kaikelta, mutta kivahan on aina suunnitella ja haaveilla, niistäkin asioista joita ei luultavasti tule koskaan saavuttamaan. itselläni on aika paljon sellaisia haaveita joista joko olen itse tai joku muu on sanonut etten edes ansaitse niitä. kai olen jo tavallaan alkanut itsekin uskoa siihen mitä tässä nyt viimeiset 9 vuotta on minulle päin naamaa kerrottu, ettei näin rumat ja läskit saa koskaan miestä tai mene naimisiin. ehkä mä rupean koiramummoksi ja hankin lapseni keinohedelmöityksellä. arnold schwarzeneggerin tapaamista mä en osaa perustella tai kieltää millään, se joko tapahtuu tai on tapahtumatta. Ehkä joskus jos pääsen amerikanmantereelle samaan aikaan kun hän siellä on, voi asian jotenkin järjestää mutta luultavasti idolini kupsahtaa ennen kuin ehdin asiaa saattaa eteempäin. haaveeni kaksoispojista nyt on täysin absurdi, mitäköhän sekin taas tarkoittaa, mutta siis täysin päätön sillä rakastan lapsiani olivat he sitten millaisia tahansa. jos en saa poikalasta tai hänen nimekseen ei sovi jimi, ostan jonkinlaisen jiminnäköisen eläimen.
olisikohan tässä nyt tarpeeksi viisauksia tälle illalle. huomenna toivottavasti taas lisää syvällisiä kauneuksia. ja jotain ajankohtaistakin. ♥
